La crisis, osa II

Istun aavistuksen verran nuhaisena kotosalla. Tämä ei nyt yhtään sovi kuvioihini, kun pitäisi tehdä miljoona asiaa ennen ensi viikon Helsingin-keikkaa, mutta täytyy vaan yrittää ottaa rauhallisesti. Ehkäpä tuo alla kuvailtu jatkuva ulkona syöminen, juominen ja hengaaminen on tehnyt oman tehtävänsä... en kerta kaikkiaan enää onnistu pysyttelemään iltoja kotona, kun kerran kaikki muutkin notkuvat baareissa yömyöhään.

Tässä talouden tilassa onkin aika hämmästyttävää huomata, että ihmisillä on yhä varaa elää entiseen malliin - madridilaiset eivät tingi hedonistisista hetkistään, vaikka velkoja olisi jo kintereillä (luin vastikään lehdestä uudesta ilmiöstä: kriisin kohtaamat eliittiperheet käyvät yhä fiineissä paikoissa syömässä mutta uutuutena pakenevat paikalta kun lasku tulee!). Tapasin eilen paikallisen ystäväni, joka on hyvä esimerkki siitä miten huonosti asiat voivat täällä olla, jos sattuu olemaan pari-kolmekymppinen nainen. Saralla on yliopistotutkinto politiikan alalta, ja ainoa "oman alan" työ jonka hän on onnistunut saamaan (tehtyään mm. puhelinmyyntityötä, maistatettuaan vesimeloneita supermarketissa ja kerättyään El corte inglésin lastenosastolla asiakastyytyväisyyskyselyitä) on pesti espanjalaisessa markkinointitutkimusfirmassa. Päivittäiset työajat eivät ole 9-17 vaan 15-22; työnkuva koostuu lähinnä haastattelujen järjestämisestä, tarjoilun kattamisesta pöytään, haastattelun litteroinnista. Puuduttavaa, uuvuttavaa ja väsyttävää. Palkka on järkyttävät 330 euroa kuussa (josta Sara antaa 150 euroa työttömäksi jääneelle yksinhuoltajaäidilleen, jonka luona hän kahden sisarensa kanssa asuu).

Turha tietenkään kuvitellakaan, että moisella palkalla voisi muuttaa omilleen; kun olen huomannut, miten julmat ja huonopalkkaiset työmarkkinat täällä oikeasti on, olen lakannut nauramasta kaikkitietävästi kolmikymppisiksi äidin helmoissa asuville. Vuokramarkkinoista puhumattakaan - asumiskustannusten suhteen Madrid on hyvinkin Helsingin hintainen, ja kohtuullisen korkeisiin vuokriin lisätään vielä sähkö- ja vesimaksut, jotka hyvinkin lähentelevät pariasataa varsinkin kylminä talvikuukausina, jolloin energiatehottomat pienet patterit surisevat huonosti eristettyjen asuntojen nurkissa; keskuslämmitys on kalliiden, uusien talojen luksusta. Vuokramarkkinat ovat lisäksi suhteettoman pienet juuri siksi, että parikymppisillä ei ole rahaa asua missään muualla kuin kotonaan: espanjalaiset uskaltautuvat omille siivilleen vasta jonkinlaisen vakityön saatuaan, ja sittenkin mieluummin otetaan asuntolaina kuin vuokrataan kämppä.

Näistä apeista tunnelmista huolimatta me kuitenkin nakersimme Gino'sissa pizzojamme ja valittelimme tilannetta. Gino's on italialaisketju, joka jotenkin on onnistunut säilyttämään pienen luksuksen vivahteen. Tosin nyt siellä oli talouskriisin kunniaksi alennus (niin kuin monilla asiakkaista tappelevilla ravintoloilla): kaikki pääruoat -40 %. Kippis talouslama!